En ole koskaan ollut niin hyvissä taloudellisissa varoissa kuin opiskeluaikanani. Näin tunnustan itse ja olen kuullut monen ikäiseni toteavan samaa. Rehellisyyden nimissä tämä ei varmaankaan johdu niinkään suurista tuloista, vaan pienistä menoista sekä siitä, että niin omat vanhemmat kuin yhteiskuntakin tuki eloa ja oloa tuolloin miltei sataprosenttisesti.

Opiskelin kahteen eri otteeseen oppilaitoksessa, jossa opiskelun kustansi valtio. Ensimmäinen opiskelupaikkani hipoi lähes luksusta; asuntolamajoitus (viihtyisä!), aamupala, lounas ja päivällinen sekä ilmainen opetus. Kyllä siinä kelpasi istua iltaa pizzaravintoloissa, ajella ympäri Suomea autolla, käydä viikottain kotosalla, ostella joululahjoja, vaatteita ja erinnäisiä hyödykkeitä. Muistaakseni olin ystäväpiirini ensimmäisiä, joka hankki kannettavan matkapuhelimen. Ja sananmukaisesti KANNETTAVAN, sillä luurillinen NMT-tiiliskivi painoi liki viisi kiloa. Jälkeenpäin seurakuntanuoret ovat tunnustaneet, että juuri tuo puhelin sai minut nauttimaan suurta arvonantoa, niin ennenäkemättömän futuristinen se oli.

Yhtä kaikki, ajat ovat muuttuneet. Toki edelläkuvatun kaltaisiin sisäoppilaitoksiin pääsee vieläkin opiskelemaan, mikäli alansa oikein valitsee. Mutta tunnustettava on, ettei opiskelu ole aina yhtä helppoa. Etenkin korkeakouluopiskelijoita vaivaa opintorahan pienuus. Opintorahaa ei ole korotettu lähes 15 vuoteen ja kuitenkin samaan aikaan sen reaaliarvo on laskenut 20 %. Opiskelijoiden tiukat tulorajat ehkäisevät opiskelunaikaista työntekoa: ylitetystä tulorajasta joutuu jälkikäteen maksamaan takaisin. 

Kun tavallisen työssäkäyvänkin on välillä vaikea arvioida vuotuisia tai kuukausittaisia tulojaan ennalta, kuinka se voi olla mahdollista silloin kun tulot ovat epäsäännöllisiä, vaihtelevia ja kausittaisia?

Opintotukeen olisi tehtävä viipymättä 15 % tasokorotus ja lapsikorotus sekä tulorajoja tulisi nostaa. Yhteiskuntamme huutaa uudellenkoulutuksen, innovatiivisuuden ja luovuuden perään. Koulutusmahdollisuuksia ei kuitenkaan vieläkään ole kehitetty riittävästi työelämän tarpeiden mukaan, sillä joillakin aloilla on selvää yli- tai alikouluttamista. Ammatinvaihtoa harkitsevia, työn ohessa kouluttautuvia ei tueta riittävästi, eikä avoimempiä väyliä korkeakouluopintoihin ole juurikaan kehitetty.

On vanhakantaista ajattelua keskittää yliopistojen pääsykokeet palvelemaan pääsääntöisesti alle kaksikymppisiä ylioppilaita. Jos menestystä halutaan selkeiden väylien korkeakouluopintoihin tulisi löytyä myös työssä käyville keski-ikäisille. Kriteereiden tulisi tosin olla jotakin muuta kuin kivitauluun hakattu ylioppilastodistus.